Avainsana-arkisto: talouskriisi

Neuvotteleminen ainoa tie ulos työmarkkinoiden umpikujasta

Suomen Ekonomien puheenjohtaja Timo Saranpää

Viime keväänä alkanut poukkoilu yhteiskuntasopimuksen ympärillä on saanut kolmikantaisen sopimisen pois raiteiltaan. Useiden epäonnistuneiden sopimusneuvottelujen jälkeen tarjolla on pakkolakipullaa, jota kukaan ei oikeasti halua niellä.

Tämä kävi selkeästi ilmi, kun lakipaketti palasi lausuntokierrokselta. Eri tahot kokevat lakiesitykset epäselviksi ja eriarvoistaviksi, perustuslaillisessa mielessä kyseenalaisiksi ja vaikutuksiltaan epävarmoiksi.

Ennustettavuus työmarkkinajärjestelmän vahvuus

Lännen Median alkuviikosta julkaiseman työmarkkinatutkimuksen mukaan pakkolait johtaisivat palkkasotaan syksyn 2016 neuvottelukierroksella. Luvassa olisi siis jotain ihan muuta kuin taloudelle tavoiteltua vakautta.

Kilpailukyvyn kannalta maltillinen palkkaratkaisu olisi avainasemassa. Pitkäjänteinen, ennustettavissa oleva työvoimakulukehitys auttaisi julkisen talouden tasapainottamisessa, investointien vauhtiin saamisessa ja yritysten kilpailukyvyn kohentamisessa.

Suomalaisen työmarkkinajärjestelmän vahvuus on ollut ennustettavuus. Lisäksi kolmikantaisesti tehdyssä lainsäädäntötyössä on voitu luottaa siihen, että lakien valmistelu on asiantuntevaa ja laadukasta.

Loppu pullistelulle ja takaisin neuvottelupöytään

Tuntuukin käsittämättömältä, että työmarkkinaosapuolet ovat tilanteen ratkaisemisen sijaan ajamassa itsensä päätöksenteon ulkokehälle omassa leipälajissaan. Siitä seuraava työelämäkysymysten politisoiminen altistaa pahimmassa tapauksessa työn tekemisen perusedellytykset poliittiselle huutokaupalle. Kuka sitä haluaa?

Julkisuudessa kolmikantaista tapaa toimia ja sopia on arvosteltu osin tarpeettomasti. Toki peiliinkin on syytä vilkaista: ay-liike kaipaa uudistumista. Yhdessä sopiminen on kuitenkin ainoa mahdollisuus löytää ulospääsy tästä umpikujasta. Se on avain palkansaajien ja työnantajien yhteiselle hyvälle myös yritystasolla paikallisen sopimisen muodossa.

Siksi joutava pullistelu puolin ja toisin on lopetettava, osapuolten istuttava neuvottelupöytään ja heille annettava neuvottelurauha. Hyvien neuvottelujen merkki on usein se, ettei julkisuudessa juurikaan metelöidä. Ja sopimus syntyy yleensä helpommin, kun kaikki osapuolet saavat jotain. Uskon vahvasti, että järki voittaa ja ratkaisu löytyy.

Neuvotteluterveisin,

Timo Saranpää
Puheenjohtaja, Suomen Ekonomit

Millä Suomi menestyi eilen ja millä Suomi pärjää huomenna?

Ville Tolvanen

Kansallismuseon suosituimpia näyttelyitä on syystäkin ollut Suomi 1900. Tuo maaliskuussa jo sulkeutunut näyttely tarjosi Helsingissä kiinnostavan aikamatkan sellaiseen Suomeen, jossa valmistettiin vielä esimerkiksi autoja, mopoja, vaatteita ja kenkiä.

Tuli mieleen mummola, jossa metsätöihin ajettiin Saabilla, keitettiin ruokaa Wärtsilän kattilassa, säilytettiin ruokaa UPO-jääkaapissa, katsottiin Saloran televisiota ja hiihdettiin Järvisen suksilla – kaikki Suomessa valmistettuja tuotteita.

Eikö nykyisin ole melkein hämmästyttävää, jos kuluttajina löydämme kaupasta Suomessa tehtyjä koneita, laitteita, kenkiä tai vaatteita? Ajat eivät ole oikeastaan muuttuneet siitä, kun silloisen Rauma-Repolan pääjohtaja Tauno Matomäki sanoi, että Suomesta ei kannata viedä ulkomaille mitään hevosta pienempää. Monien kulutustavaroiden tuotanto onkin jo aikoja sitten siirtynyt kaikista teollisuusmaista muualle.

 

Suomen talous polkee suossa

Tietotekniikan viennin romahduksen myötä taloutemme ajautui pahaan laskukierteeseen, jota kansainvälinen finanssikriisi pahensi entisestään. Venäjän viennin hiipuminen on sittemmin hyydyttänyt orastavaa talouskasvua. Suomen talouskasvu on nyt lähes pysähtynyt ja vientiä on yhä vähemmän kuin tuontia.

Ajat ovat muuttuneet nopeasti vain muutamassa vuodessa. Kun kotimaisen matkapuhelinvalmistajan globaali markkinaosuus ylitti 40 prosenttia, me silloiset työntekijät saimme työnantajaltamme kiitoksena mukin varustettuna juhlalogolla. Sittemmin mukin logo on ehtinyt jo haalistua ja yhtiön koko matkapuhelinliiketoiminta on myyty ulkomaille.

Talouskasvua ja työllisyyttä oli Suomessakin helpompaa ylläpitää silloin, kun väkiluku nousi, kotimainen kuluttajakysyntä kasvoi ja Suomen vienti ulkomaille tuntui kasvavan lähes jatkuvasti. VATT:n tuoreen tutkimuksen mukaan teknologinen kehitys ja tuotantoprosessien siirtäminen ulkomaille ovat vähentäneet erityisesti teollisuuden suorittavia työpaikkoja.

Myös Suomi kohtaa vientimarkkinoilla armottoman kilpailun. Vientituotteidemme pitää menestyäkseen olla laadukkaita, kiinnostavia ja sopivan hintaisia. Laadukkaiden tuotteiden kehittäminen ja valmistaminen on kallista. Monesti parannettavaa tuntuu olevan myös tuotteidemme markkinoinnissa ja kiinnostavien brändien luomisessa.

 

Toivon kipinöitä voi silti jo nähdä

Tilanne voi vaikuttaa suomalaisittain jopa lohduttomalta. Maailmantalous on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa. Tuotteet, työpaikat ja osaaminen siirtyvät jatkossakin maasta toiseen, eivät pelkästään poispäin Suomesta.

Toivon kipinän antaa esimerkiksi professori Matti Pohjolan raportti, jonka mukaan tieto- ja viestintäteknologia ja teollinen internet voivat palauttaa työpaikkoja Suomeen. Lisäksi tuoreen Suuryritystutkimuksen mukaan Suomi houkuttelee aiempaa vahvemmin myös tuotannon ja toiminnan sijoittumismaana. Erityisen sitoutuneita kotimaiseen tuotantoon ja alihankintaan ovat omistuspohjaltaan suomalaiset suuryritykset.

Positiivisen lähtökohdan antaa myös työ- ja elinkeinoministeriö (TEM), joka loi viime vuonna katsauksen suomalaisen työn tulevaisuuteen. TEM:n mukaan Suomi voi edelleen olla kotipesä korkean jalostusasteen työlle ja houkutella uusia investointeja, koska meillä on osaavaa työvoimaa ja korkeatasoinen koulutusjärjestelmä.

Kaikki tämä on kääntänyt innokkaat katseet ja massiiviset odotukset muun muassa cleantechiin, biotalouteen ja kiertotalouteen sekä digitalisaatioon. Onneksi yhä useampi alkaa jo ymmärtää, että digitalisaatio ei ole yksittäinen ja muista irrallinen toimiala, vaan digitalisaatio koskee kaikkia toimialoja ja läpäisee koko yhteiskunnan.

Menneisiin aikoihin ja menestyskeinoihin ei ole paluuta. Jos tietäisimme varmasti jo ennakolta, mistä talouden uuden kasvun hedelmät löytyvät Suomelle, joku muu olisi ne jossain muualla varmasti jo keksinyt ja hyödyntänytkin.

Ehkä apua pitäisi hakea useammin myös kokeilukulttuurista. Se voi kokeilemisen, oppimisen ja ehkä epäonnistumisenkin kautta luoda uusia ratkaisuja – ehkä myös tulevia menestystarinoita.

 

Ville Tolvanen
KTM
Kirjoittaja on työskennellyt informaatikkona Suomen Ekonomeissa.

Näin uudistetaan verotus ja saadaan talous kasvuun

Risto Järvinen

Suomalaisen verotuksen keskeiset ongelmakohdat ovat kansainvälisesti korkea veroaste. Ja ennen kaikkea vieläkin korkeampi verotuksen tarve, joka nyt hoidetaan 10 miljardin euron vuotuisella julkisella lisävelkaantumisella.

Kaikki verot, eritoten ansiotulojen verot, ovat tapissaan. Samoin arvonlisävero, jonka korkeus on esteenä palveluyhteiskunnan kehittymiselle.

Kirjakustantamo HELARVO:n alkuvuodesta julkaisemassa teoksessa “Verotuksen synkkä anatomia” käsitellään kaupallisen koulutuksen saaneen Kimin elämää “kehdosta hautaan”. Jos Kim haluaa omaa rahaa 20 000 euroa vuodessa, on hänen itsensä yrittäjänä tai hänet palkanneen yrityksen hankittava liikevaihtoa noin 70 000 euroa hoitaakseen Kimille hänen toivomansa ansion. Kim saa itse noin 30 prosenttia ja yhteiskunnan ylläpitoon tarvitaan noin 70 prosenttia.

Taloustilanteemme ei kärsi ylisuurista palkoista, vaan ympärillä olevan yhteiskunnan ylläpitokustannuksista. Niiden takia meillä on pulaa työpaikoista ja talouskasvusta.

 

Välineet työn verotuksen alentaminen ja arvonlisäveron tason jäädyttäminen

Verotusta ei voida uudistaa, ellei julkisia menoja saada aisoihin suhteessa bruttokansantuotteeseen. Jos saadaan, voidaan verokantoja pyrkiä alentamaan ja vähennyksiä supistamaan. Tavoitteena voisi olla neutraali verojärjestelmä.

Toisaalta politiikka toimii periaatteella “aina lisää – ei koskaan tarpeeksi”. Se puolestaan vaatii verovähennyksiä, joilla korotettuja verokantoja voidaan laimentaa aiheuttamatta kansantaloudelle taloustappioita.

Ehkä nyt olisi aika siirtyä neutraalimpaan järjestelmään. Jos ja kun se politiikan pyörteissä taas vähitellen rapautuu, korkeammat verokannat ja vähennykset astuvat kuvaan. Verotuksen vuoristorata jatkuu. Kansainvälinen harmonisointi toisi vakautta verotukseen, mutta etenee hitaasti.

Verotusta saataisiin kannustavammaksi työn verotusta alentamalla ja pidättäytymällä arvonlisäveron korotuksista. Pelivara on pieni. Tärkeätä on pitää silmällä muita pohjoismaita ja huolehtia kilpailukyvystä myös verotuksen alueella.

 

Yhä vähemmän työtä tekeviä muuttuvissa töissä

Talouskasvun puute aiheuttaa julkisella sektorilla ylisuuria kustannuksia. Meillä on uusi tilanne: työikäiset vähenevät ja työt muuttuvat. Työt tekevät yhä enemmän robotit, mutta toisaalta tarvitaan enemmän hoivatyötä tekeviä.

Meillä on sama tilanne kuin Ruotsissa vuosina 1980-90. Ruotsin pääministeri Olof Palmen neuvonantaja Assar Lindbeck kuvaa muistelmissaan “Ekonomi är att välja”, miten vaivalloista oli saada laihdutuskuuri käyntiin ja “pelastaa Ruotsi”. Mutta siinä onnistuttiin. Miksei meilläkin.

Nyt tilanne on etenkin nuorten kannalta mahdoton – ei ole tulevaisuuden näkymää. Kaikki sosiaaliturvaa ja eläkkeitä myöten perustuu työhön, mutta ei ole työnantajia ja työpaikkoja.

Puhutaan 200 000 työpaikan tarpeesta. Viennin kautta syntyy enimmillään 50 000 lisätyöpaikkaa. Loput 150 000 on synnytettävä kotimarkkinoille. Ne eivät synny itsestään.

Työvoiman väheneminen 100 000 hengellä on kuitenkin otettava huomioon. Se voi aiheuttaa pettymyksiä talouskasvussa.

Työmarkkinajärjestöissä ollaan itse parhaita asiantuntijoita miten työmarkkinoiden luutuneita pelisääntöjä tulisi uudistaa. Tiedetään, mitä verrokkimaissa on tehty. Niistä pitäisi poimia parhaat käytänteet. Tarvitaan ennakkoluulottomia kokeiluja. Ellei onnistuta, voidaan palata vanhaan.

 

Risto Järvinen
Ekonomi vuodelta 1957
Kanslianeuvos, kauppatieteiden lisensiaatti ja KHT-tilintarkastaja

Taloutta ja politiikkaa

SEFEn hallituksen jäsen Juuso Heinilä

Viimeiset kuusi vuotta ovat olleet poikkeuksellisen herkullisten talouspoliittisten keskustelujen aikaa. Suomalaisittain vauhti on vain kiihtymässä, kun vaalikausi kääntyy jälleen loppusuoralle. Tässä poliittisen kierron vaiheessa kaikki keskeiset kansalliset toimijamme esittävät oman näkemyksensä Suomen talouden kääntämisestä.

Maamme talous kohtasi 2009 pääosin meistä johtumattoman kriisin. Finanssikriisin taustalla olivat amerikkalaisen kulutuskuplan poksahtaminen, globaalin finanssijärjestelmän hyytyminen ja näiden seurauksena investointikysynnän supistuminen. Talouden äkkijarrutus johti valtioiden ylivelkaantumisen paljastumiseen ja eurooppalaisen päätöksenteon hitaus sysäsi useat maat velkakriisiin. Valtioiden velkakriisi ratkesi, kun EKP käytännössä asettui valtionlainojen takuumieheksi kesällä 2012, minkä jälkeen luotonsaanti tai valtionlainojen korkotaso ei ole ollut akuutti ongelma.

Suomen taloudessa yhteisten elvytyskeinojen löytäminen kuulostaa mahdottomalta. Ratkaisuksi on tarjottu esimerkiksi valtiovetoisen elvytyksen lisäämistä, verojen alentamista, erilaisia ”rakenteellisia uudistuksia” ja täsmäpaketteja yritysten kasvun tukemiseksi. On vaikea nähdä, että näistä keskenään hyvin ristiriitaisista ja eripuraisista esityksistä kuoriutuisi vaalien jälkeen sellainen hallitusohjelma, jolla olisi mitään merkitystä Suomen talouden kasvun palauttamiseen tai edes vakiinnuttamiseen.

Pienen maan kansallisten toimien tulisi olla hyvin radikaaleja ja samansuuntaisia, jotta niillä olisi minkäänlaista positiivista vaikutusta talouskasvuun lyhyellä aikavälillä.

Heikentyvästä valuutasta väliaikainen helpotus

Suomi on pieni maa, jonka talouden menestys on riippuvainen viennistä. Tästä vallinnee kohtuullinen kansallinen yksituumaisuus. Käytännössä Suomen talouden suunta kääntyy viennin kilpailukyvyn palautuessa. Käänne oikeaan suuntaan on jo tapahtunut euron heikentyessä suhteessa dollariin. Valuuttakurssikehityksen jatkuessa tulemme palaamaan selkeälle kasvu-uralle parin vuoden sisällä.

Me siis selviämme tästä kriisistä ja talous kääntyy kasvuun. Se ei ole omien toimiemme ansiota, vaan pelastumme kuten niin usein aikaisemminkin historiassamme, valuutan ulkoisen arvon heikentymisen seurauksena. Taantuman keskellä poliittinen järjestelmämme epäonnistui päätöksenteossa. Mitään merkittävää toimintaympäristöä, tehokkuutta tai kilpailukykyä parantavaa ei ole kyetty tekemään.

Heikentyvä valuutta pelastaa kilpailukykymme vain väliaikaisesti. Meidän on aikaansaatava päätöksiä, jotka tekevät työn tekemisestä ja teettämisestä kannattavampaa, pienentävät julkista sektoria ja kokonaisverotaakkaa sekä mahdollistavat yksityisen palvelusektorin kasvun. Tulevaisuutemme riippuu poliittisen järjestelmämme kyvystä tehdä vaikeita ja rohkeita päätöksiä talouden kokonaiskuvan kirkastuessa. Suhdannepoliittisesti ajankohta on mitä parhain, mutta poliittisesti se on lähes mahdoton.

 

Juuso Heinilä
I varapuheenjohtaja
Suomen Ekonomit

Eurooppalaiseen työttömyysturvaan?

Ekonomiehdokas Sari Essayah

EMU:n eli talous- ja rahaliiton ”sosiaalisesta ulottuvuudesta” puhuminen on kiihtynyt sitä mukaa kun kriisimaiden akuutista ensiavusta on siirrytty jälkien korjailuun. Paradoksaalista tilanteessa on, että verorahoitteinen sosiaalipolitiikka ja työttömyysturvajärjestelmät kuuluvat jäsenvaltioiden toimivaltaan, mutta silti EU:lta halutaan toimenpiteitä.

Komission suunnitelmiin tämä sopii enemmän kuin hyvin. Euroaluetta halutaan yhä syvempään taloudelliseen integraatioon, mutta ongelmana on talouden rakenteiden erilaisuus eri jäsenmaissa.

Niinpä euroalueen finanssisektorille rakenteilla olevan pankkiunionin rinnalle halutaan suhdannevaihteluita tasoittavia ”automaattisia vakauttajia”. Suomeksi tämä tarkoittaa varainsiirtojärjestelmiä, joilla yli- ja alijäämämaiden suhdannevaihteluita halutaan tasata.

Työttömyysturvajärjestelmä sopii tarkoitukseen enemmän kuin hyvin kuten eräs työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunnan kuultavana oleva asiantuntija totesi. Pankkiunioni jää monelle melko kaukaiseksi finanssimaailman järjestelyksi, mutta työttömyysturva koskettaa kadunmiestä. Saako sillä sitten hyväksynnän tulonsiirtounionille helpommin?

 

Ammattiliitot ja työnantajat hoitaisivat byrokratian

Pisimmälle viety esitellyistä malleista lähti siitä, että työntekijä maksaa kansallisen työttömyysturvajärjestelmän kautta merkittävän osan maksustaan eurooppalaiseen rahastoon, josta sitten työttömyyden kohdatessa maksettaisiin korvausta 50 prosenttia työttömyyttä edeltävään palkkatasoon verrattuna vuoden ajan. Mikäli kansallinen järjestelmä takaa suuremman tai pidemmän ajan korvauksen, tämä tulisi kansallisesta työttömyysturvasta.

Malli herättää monenmoisia kysymyksiä. Palkkataso ja järjestelmien rakenne vaihtelevat maasta toiseen, samoin työttömyysturvan hallinnointi. Suomessa ammattiliitot ja työnantajat tuskin innostuvat mallista, jossa he hoitaisivat byrokratian ja valtaosa varoista välitettäisiin eurooppalaiseen rahastoon. Perussopimusten valossa EU:lla ei myöskään pitäisi olla kompetenssia palkanmuodostukseen tiiviisti kytkeytyvässä mallissa.

Moraalikadolta ei tässäkään yhteisessä rahanjaossa vältyttäisi. Asiantuntijat vakuuttelivat, että malli on tarkoitettu vain lyhyen ajan syklisten ongelmien hoitoon, ei poistamaan kilpailukykyyn ja työmarkkinoiden uudistamiseen liittyviä tarpeita. Veikkaanpa silti, että kiusaus lykätä vaikeita rakenteellisia uudistuksia kasvaa, kun tiedossa on maksaja muualta, useimmiten pohjoisesta.

 

Sari Essayah
Europarlamentaarikko (KD/EPP)
KTM
sari.essayah@europarl.europa.eu

 

Kuntatalous murroksessa

Otsikkoon voisi hyvin lisätä sanan taas. Tilanne on tosin vakavampi kuin kertaakaan 1990-luvun laman jälkeen. Tilanne on myös äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä tulevasta kunta- ja palvelurakenteesta on suurin piirtein yhtä monta näkemystä kuin on mielipiteen esittäjää.

Kuntatalouden heikkenemisen syitä on lukuisia: valtio on lisännyt kuntien velvoitteita antamatta vastaavaa tulonsiirtoa valtionosuuksissa. Kuntaliitokset aiheuttavat tehottomuutta viiden vuoden irtisanomissuojan vuoksi. Verotulopohja on romahtanut taantuman vuoksi. Organisaatioiden omassa taloudenpidossakin on ollut puutteita. Demokraattisella päätöksentekojärjestelmällä on hintalappunsa.

Jotain poikkeuksellista syksyssä on ollut. Lukuisat kunnat ovat ilmoittaneet yt-neuvotteluista, joiden tavoitteena on henkilöstökulujen kasvun taittaminen, jopa säästöt. Keinovalikoimaan ovat yhä vahvemmin tulleet lomautukset ja myös irtisanomiset. Useassa tapauksessa yt-neuvottelut ajoittuvat irtisanomissuojan päättymiseen. Eikö kunta olekaan enää turvallinen työnantaja? Tarvitseeko sen olla?

Kuntalaisen oma vastuu elämästään kasvaa

Epäilemättä julkisessa palvelutuotannossa olisi opiksi otettavaa yksityisiltä toimijoilta. Vertailuja tehtäessä kannattaa kuitenkin muistaa, että julkinen palvelutuottaja ei voi poimia rusinoita pullasta; se vastaa kaikista vaativistakin asiakas- ja potilasryhmistä oli sitten kyse alkoholisteista, erityislapsista, vähävaraisista tai mielenterveysongelmaisista. Talouden kriisitilanteissa väestön pahoinvointi ja palvelujen kysyntä vielä lisääntyy.

Selvää on, että jokainen veronmaksaja toivoo, että palvelujen ja hallinnon rakenteet ovat mahdollisimman tehokkaita. Mutta siinä vaiheessa kun oma lähikoulu tai terveysasema on lakkautusuhan alla tai talviaamuna kotikatua ei ole aurattu, taloudelliset reunaehdot saattavat unohtua.

Yleinen mielipide taitaa olla sen kaltainen, että mieluummin maksetaan enemmän kunnallisveroa kuin tingitään palveluista. Veronkorotukset ovat väistämätön tosiasia, mutta viimein on päästy todenteolla keskustelemaan myös rakenteista. Valitettava seuraus talouden kiristymisestä on se, että palvelut keskittyvät ja niukkenevat ja kuntalaisen omaa vastuuta elämästään täytyy kasvattaa.

Valintatilanteet ovat yhä vaativampia: pelastetaanko vaativa keskosvauva elämälle 300 000 eurolla vai tehdäänkö samalla rahalla 30 vanhuksen omatoiminen liikkuminen mahdolliseksi polven tekonivelleikkauksella. Kummanko vaihtoehdon sinä valitsisit?

Sami Sipilä
Talousjohtaja, Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymä
SEFEn hallituksen jäsen

2011 – ett märkligt år!

Ser man som placerare tillbaka till året som gick – för att kanske förstå detta år bättre – kan man inget annat än anse att det blev ett märkligt år.

Även om förväntningarna var rätt lågt ställda på börsernas möjligheter till kursuppgångar – den globala tillväxten förväntades i etablerade världen vara högst på en måttlig nivå – och den vägen tyvärr bidra till att dra ner den globala tillväxtnivån – blev utfallet med facit i hand klart bättre än väntat.

MSCI globalt sjönk med endast 4,5 % sett från vårt euro perspektiv. Och detta trots att finanskrisen i Europa kulminerade ordentligt, igen, under hösten!

När Grekland tvekade i att inse att nödvändiga beslut inte kan bli ogjorda, och ännu efter att besluten i sista stund fattades, försökte ännu politiskt smita undan var marknadens dom omedelbar. Förtroendet för Europa och dess möjligheter att hantera krisen försvann och resultatet blev darriga börser världen över. Speciellt aktier på vår egen börs sjönk och resulterade till att Helsingfors hörde till de svagare marknaderna ifjol.

Det som gjorde år 2011 till ett märkligt år var, att trots denna krismedvetenhet, sjönk inte börserna mera än vad de gjorde. Och när man under hösten öppnade de makroekonomiska siffrorna var signalerna de samma. Överraskande bra!

Dags att tänka om?

Kanske till den delen att det mesta av fjolårets nyhetsbevakning var fokuserat på Europa och våra möjligheter att hantera finanskrisen. För den otåliga marknaden är sättet att hantera beslut inom Europa alldeles för långsamt. Detta –trots allt – utesluter inte kapaciteten att göra beslut!

Kanske också till den delen att farhågorna över att finanskrisen i Europa och att dess effekter skulle sprida sig till de övriga regionerna – inte infriades.

USA låg längre fram i den ekonomiska återhämtningen än Europa och finanskrisens effekter såg inte ut att inverka på denna återhämtning. Och visst fortsätter den kraftiga utveckling i tillväxtmarknaderna, med Kina, Indien men också vår granne Ryssland i spetsen, som vi sett under många år med nästan oförändrad kraft.

Mot denna bakgrund – och då en del av de beslut i Europa man måste ta är tagna – har börserna repat sig riktigt bra under årets första månader. Risken är att man nu blir för snabbt för optimistiska och prissätter nivåer som inte är hållbara. Givetvis har vi orosmolnen kvar – finanskrisen i Europa är inte över – och kräver fortfarande ett hårt arbete som säkert svider på många ställen. Politikerna hamnar fortfarande att balansera mellan förnuftets krav på beslut och röstarnas besvikelser på gjorda beslut. Massmedia säljer säkert också i år hellre de negativa nyheterna än de positiva.

Men med kunskap från ifjol och med insikten att ställa börsuppgången i relation till en måttligt men realistisk ekonomisk tillväxtnivå, betraktad utifrån regionernas egna tillväxtmöjligheter kan placeraren klara sig rätt bra. Men det lönar sig säkert att granska den påbörjade uppgången i relation till tillväxtförväntningarna och om de börjar diskontera något mera än vad världsekonomin ger utrymme till – ja då är det dags för besvikelser igen.  Låt oss se och ibland lönar det sig att tänka om!

Jerker Hedman
Viceordforande, SEFE