Trending: #duaalimalli

Suvi Eriksson

Korkeakoulutuksen duaalimallin purkaminen. Ai että se kuulostaa isolta koulutuspoliitikon teolta! Se on sulka, jonka kuka tahansa haluaa hattuunsa. Se kuulostaa hienolta siksi että se on ISO juttu, se koskee rakenteita, järjestelmiä ja rahoitusmalleja. Siinä on paljon liikettä ja vaarallisia tilanteita.

Pääsee sanomaan, että nyt pistetään homma ihan kertakaikkiaan uusiksi. Siksi juuri toteankin, että ei kiitos.

Duaalimalli-käsitteen voisi sellaisenaan hylätä. Se ei kerro mitään. Se on rakenne, eikä se riitä välittämään yhtään oikeaa ajatusta koulutuksen kehittämisestä.

Kun joku kysyy, miten suomalaista korkeakoulujärjestelmää pitää kehittää, ainoa väärä vastaus on se, jossa ylipäätään mainitaan duaalimalli. Oli sitä sitten purkamassa tai paaluttamassa.

Toisekseen, ajatuksia korkeakoulutuksen kehittämisestä voisi jakaa ihan suomeksi: Miten sinä ajattelet Suomen osaamisen kehittyvän suotuisasti? Miten koulutus pitää järjestää, jotta menestymme?

Suomen Ekonomit tarttuu haasteeseen. Toteamme suuntaviivoissamme, että korkeakoulutusta pitää jatkossakin kehittää yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen erilaisista osaamistavoitteista ponnistavien tutkintojen varaan. Tähän kantaan on selkeä nojata, mutta kevään aikana mekin haluamme tarkentaa sitä mitä tällä yksityiskohtaisemmin tarkoitamme, siitä pehmeästäkin näkökulmasta.

 ”Nostetaan ensin mahdollisimman iso tunkki pöydälle, ja todetaan, että tästä lähtee ISO muutos, jossa kaikki menee uusiksi. Vastalauseiden myrskyn jälkeen, saadaan keittiön kautta ihan kiva muutos aikaiseksi. Vastustajatkin kokevat voittaneensa, ja kaikilla on hyvä mieli.”

Näin on käyty duaalimallikeskustelua

Olen nähnyt ja kokenut koulutuspolitiikkaa aktiivitoimijana yli 10 vuoden ajan eri rooleista käsin. Vaikka se voi jonkun vielä kokeneemman mielestä olla ihan lyhyt aika, riittää se hahmottamaan, että yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin perustuva duaalimalli on aina ajankohtainen ja kiinnostava keskustelunaihe. Twitter-kieltä käyttääkseni se on kuitenkin nyt jopa vielä enemmän “trending”-keskustelu kuin se vuosieni varrella keskimäärin on ollut.

Mielestäni tämä uusi vaihe käynnistyi Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arenen kannanotolla keväällä 2014. Kannanotossa heitettiin rohkeita avauksia yhden yhteisen korkeakoululainsäädännön alle siirtymisestä. Se on kovaa puhetta, kun uuden yliopistolain muste on klisesti juuri kuivahtanut, ja ammattikorkeakoululakia on tuskin vielä edes painettu. Ja jo ollaan pistämässä koko systeemiä poikki ja pinoon.

Viimeisin iso kannanottojen myrsky puolesta ja vastaan aiheutui HS:n jutusta, jossa opetusministeri Krista Kiuru otti kantaa muun muassa duaalimalliin, samaten kuin moneen muuhun keskeiseen korkeakoulupoliittiseen kysymykseen. Aihe herättää kiinnostusta myös meillä Suomen Ekonomeissa, tietenkin, koska kaupallisella alalla on koulutusta sekä yliopistoissa että ammattikorkeakouluissa.

 

ISON muutoksen sijaan taas pienempi kiva muutos?

Koulutuspolitiikkaa ainakin opiskelijaliikkeessä harrastavat ja työkseenkin tekevät käyttävät usein termejä kova koulutuspolitiikka ja pehmeä koulutuspolitiikka. Ne kovat tyypit puhuvat enemmän rakenteista, resursseista ja järjestelmistä. Pehmeät taas opetuksen kehittämisestä, opintojen ohjauksesta ja osaamistavoitteista.

Ajattelu on ihan kivaa niin kauan kun ei väitä, että pehmeät asiat ovat epäolennaisempia kuin kovat. Nyt on taas se hetki, kun tarkkaavaisuutta toivoisi sinne mainitsemani (muka-)pehmeän koulutuspolitiikan suuntaan.

Vanhan logiikan mukaan uudistukset pitääkin tehdä näin. Nostetaan ensin mahdollisimman iso tunkki pöydälle, ja todetaan, että tästä lähtee ISO muutos, jossa kaikki menee uusiksi. Vastalauseiden myrskyn jälkeen, saadaan keittiön kautta ihan kiva muutos aikaiseksi. Vastustajatkin kokevat voittaneensa, ja kaikilla on hyvä mieli.

 

Korkeakoulujen henkilöstö ja opiskelijat mukaan uudistamaan

Korkeakouluissa työskentelee ja opiskelee paljon fiksuja ihmisiä. Heillä on varmasti sanottavaa siihen, miten heidän arkista työtään ja opiskeluaan parantavaa ja kehittävää sisältöä voisi yhteistyön kautta saada aikaan duaalin yli ja mikä taas haittaa sitä. Tampere3-hankkeessakin on lähdetty vauhdilla liikkeelle toteuttamaan kahden yliopiston ja yhden ammattikorkeakoulun yhteenliittymää. Hanke vaikuttaa hallintopainotteiselta, ikävä kyllä.

Käykö niin, että henkilökunta ja opiskelijat, joiden yhteistyöllä oikeasti olisi jotakin merkitystä, jäävät pelkästään sidosryhmiksi? Sidosryhmiksi, joita kuullaan virallisissa kuulemistilaisuuksissa silloin kun nätisti piirretty prosessikaavio ilmoittaa sen olevan ajankohtaista? Kun oikeasti koko tekemisen pitäisi lähteä heiltä, ilman suurta teatteria ja tiedotteita.

En näe järkeä siinä, että suuri duaalimallinpurku lähivuosina toteutettaisiin. Järkevää olisi, että vailla suuria mullistuksia mietitään ihan jatkuvasti uusia mahdollisuuksia kehittää tekemistämme.

Osaamisella tämä maa nousee tai kaatuu. Kun asioita lähdetään uudistamaan, ei sen taustalla voi olla kenenkään poliittinen sulka tai muu ohimenevä hassuttelu, ei ennakkoluulot, faktojen oikomiset eikä ainakaan lyhyen tähtäimen säästöt.

Taustalla on oltava jokin sisällöllinen kunnianhimo: ajatus siitä, että tekemisen ja työnjaon kautta syntyy jotain uutta. Rakenne ei tuo vielä kenellekään uskoa siihen, että naapurihuoneen kaveri tekee jotain järkevää.

Sen etsiminen pitää aloittaa esimerkiksi tutustumalla siihen, mitä naapurihuoneen kaveri ylipäätään tekee. Ei auta rehtorin antama Yhteistyön Mahtikäsky, jos siitä ei koe saavansa hyötyä.

 

Suvi Eriksson
Koulutuspoliittinen asiamies, Suomen Ekonomit